Tekniikka, isäntä vai renki?

Turvallisuutta ja sujuvuutta. Näitä kahta asiaa etenkin ammattikuljettaja toivoo liikenteeltä. Oletusarvoisesti myös muut tielläliikkujat.
Se, miten liikenteen turvallisuus ja sujuvuus näkyy ja miten se koetaan, riippuu täysin kuljettajasta, matkustajasta tai jopa liikennevälineestä ja -muodosta.

On olemassa erilaisia mittareita, joilla näitä asioita voidaan edes jollain asteella mitata. Ikävä kyllä, mitattu turvallisuus ei välttämättä ole sama asia, kuin ihmisen tunne turvallisuudesta liikenteessä. Ihmisen tunne kuitenkin on merkittävässä roolissa siinä, kuinka ihminen näkee ja kokee asiat ja siten myös siihen, miten kukin yksilö toimii liikenteessä.

Turvallisuuden lisääminen itsessään on tavoittelemisen arvoinen asia. Turvallisuudentunteen lisääminen voi ampua, ja ampuukin, itseään nilkkaan pahasti.

Fysiikan lakeja ei pystytä tekniikan avulla muuttamaan. Korkeintaan niiden rajoja voidaan hiukan venyttää. Tämä johtaa ihmisessä liialliseen turvallisuuden tunteeseen, joka puolestaan on omiaan kasvattamaan riskien ottoa liikenteessä. Samaa tahtia, kun tunne turvallisuudesta lisääntyy, myös riskien otto lisääntyy. Tämä puolestaan muuttaa liikenteestä nopeatempoisempaa. Kun tempo lisääntyy, lisääntyy myös stressin määrä ja tunne liikenteen sujumattomuudesta. Ihminen turhautuu helposti, etenkin kun asiat eivät suju halutulla tavalla tai tahdilla. Näin syntyy oravanpyörä joka tahtomattammekin vähentää turvallisuutta. Hölmöintä asiasta tekee se, että monasti tekniikka lisäisi turvallisuutta, mikäli kuljettaja osaisi käyttää auton tekniikkaa oikein ja aktiivisesti.

Lähes jokainen autoa tai moottoripyörää ajanut on jossain vaiheessa kironnut mielessään ”takapuskurissa roikkuvia”. Jotkut jopa väittävät, että tämä tapa on vain lisääntynyt ja yleistynyt lähihistorian aikana. Uskallan väittää, että tiedän, mikä on ainakin osasyyllinen tämän ilmiön yleistymiseen. Adaptiivinen vakionopeuden säädin. Tekniikka on kehittänyt meille hienon järjestelmän helpottaa kuljettajan työtä. Ikävä kyllä moni autoilija unohtaa, ettei kyseinen järjestelmä poista kuljettajan aktiivisuutta, havainnointien tarvetta ja niihin puuttumista. Kyse on vain siitä, että nyt kuljettajan täytyy tehdä eri asioita ajaessaan.
Mikäli kuljettaja vain aktivoi adaptiivisen vakionopeuden säätimen päälle, pääsee kuljettaja helpolla. Mikäli ajamiseen saadaan mukaan myös tuon adaptiivisuuden etäisyyden aktiivinen säätäminen liikenneympäristön mukaan, luodaan oikeaoppiset turvavälit ja sujuva liikenne.

Se mitä tuossa yllä yritän kertoa, pätee kaikkiin ajoneuvojen teknisiin laitteisiin. Jotta luotu tekniikka tuo sitä odotettua helppoutta ja turvallisuutta, pitää teknisiä ratkaisuja osata kuljettajan hallita aktiivisesti.
Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Karo Kautonen
Wankkuri