Julkaistu Charter Club -lehdessä 1/2024
….Eikä kukaan muu. Niin esitti laulu- ja soitinyhtye Klamydia vuonna 1994.
Varsinkin kertosäe kuvastaa hyvin myös nykypäivän menoa. Teeveessä mainostetaan tuotetta ja palvelua sanoilla ”koska minä haluan”. Toisessa mainoksessa puhelinta käytetään kesken työpäivän monen kymmenen metrin korkuisessa mastossa. Uutiset puolestaan kertovat lukuvuoden ensimmäisenä päivänä, kuinka koulunkäynti on rankkaa ja masennus iskee heti just nyt. Tästä seuraakin aasinsilta seuraavaan mietintööni.
Työelämä kertoo, kuinka työvoimapula on suuri. Lähes sietämätön. Samaan aikaan koulutuskenttä opettajineen tekee parhaansa, jotta saadaan nopeasti uusia ammattilaisia ratin taakse tai ylipäänsä työelämään. Ongelma vain on se, ettei alan koulutukseen hae tarpeeksi väkeä, jotta koulutusta kannattaisi välttämättä edes järjestää. Ja ne, jotka koulutuksen aloittavat ja suorittavat, ovat vielä kovin raakileita työelämän haasteisiin.
Uskallan väittää, että ei ole vain yhtä syyllistä. Yhteiskunnan rakenne vain sattuu tekemään tepposia. Niin ammatillisen koulutuksen, kuin yleisen elämänhallinnankin osalta. Kaikkea elämänhallintaan liittyvää kasvatusta varjostaa helppouden hakeminen ja ”koska minä haluan” -asenne.
Koulutusta ohjaa hyvin suurelta osin raha. Tämä aiheuttaa muun muassa sen, että tulevia ammattilaisia pyritään saamaan koulusta ulos liian nopeasti. Lisäksi opettajien aika menee erilaisiin kirjauksiin byrokratian ja rahansaannin takia. Tämä kaikki tapahtuu itse koulutuksen ja opiskelijoiden kustannuksella.
Väärät vai liialliset odotukset? Työnantajat odottavat saavansa koulutuskeskuksilta valmiita ammattilaisia. Odotus on, että kunhan perehdytetään talon tavoille, niin hyvä tulee. Parhaimmillaan tilanne toteutuu juuri tällä tavalla, usein todellisuus on kuitenkin muuta. Vastavalmistunut alalle suuntaava työntekijä ei välttämättä ole millään asteella valmis työelämän haasteisiin. Varsinainen Minä koulutus on käyty läpi luultavasti siitä, mistä aita on matalin.
Koko opiskeluaika on kenties mennyt siten, että silloin tällöin käy koulussa, ja jos ei käy niin mitä sitten. Yhtäkkiä pitäisi olla omatoiminen ja saada itsensä liikkeelle niinäkin päivinä, kun ei oikein huvittaisi.
Tällöin ”koulutusvastuu” siirtyy työnantajalle, mikäli hän haluaa hinnalla millä hyvänsä jostain sen työntekijän. Suuri sudenkuoppa työnantajalle tässä on se, puristaako hän työntekijästään kaiken mehun irti ja hylkääkö hänet, kun työntekijästä ei ole enää mitään puristettavaa. Eli ei pitäisi sortua siihen, kuinka on helpoin toimia sillä hetkellä, eikä niin kuin se olisi kauaskantoisempaa molempien osapuolten kannalta.
Työssäoppimisjakso on luku sinänsä. Oppilas käy oikeissa töissä neljästä kahdeksaan viikkoon saamatta palkkaa työstään. Työssäkäynti pitää rahoittaa ihan itse, saamatta siihen minkäänlaista kompensaatiota jälkeenpäin. Se voi olla liian suuri lovi heti uuden työuran alkuvaiheessa. Me työssäkäyvät emme välttämättä hoksaa sitä, että alla on pienet koulutustuet kuukausien ajan ja sitten pitäisi käydä töissä vielä jossain etäällä, ehkä syödäkin joka päivä markkinahintaisia lounaita. Olisikin kohtuullista muistaa opiskelijan panos ja hyöty työnantajalle.
Ammattimme arvostus Lisätään kuvioon vielä alan arvostus. Alalla jo työskentelevät eivät välttämättä itsekään arvosta työtään. Ainakaan niin paljoa, että toimisi oman alansa positiivisena sanansaattajana. Tokihan aina löytyy niitä kulkuriluonteella varustettuja yksilöitä, jotka ovat mieluummin tien päällä kuin kotona. Suurin osa kuitenkin painii alan ominaispiirteiden takia. Pitkät epäsäännölliset työpäivät. Ennustettavuus puuttuu. Perhe-elämän rakentaminen/ylläpitäminen on hankalaa. Tarpeeksi kun näiden asioiden kanssa kipuilee, on itsekin valmis vaihtamaan alaa. Tällöin ei paljoa positiivisia asioita omasta työstään jaksa mainostaa.
Uravalintaa tekevät nuoret ovat samaan aikaan sekä tietoisia että epätietoisia siitä, mitä haluavat. He haluavat ennustettavuutta. He haluavat hyvän imagon. He haluavat myös muuta elämää kuin työn. Samaan aikaan heidän uravalintansa on sen varassa mitä he ovat muualta kuulleet, mitä ovat alan mainoksista nähneet tai miten itse ovat päässeet ulkopuolisen silmin asiaa näkemään.
Ylipäänsä työelämään siirtyminen tuntuu kaukaiselta. Varsinkin heistä, jotka peruskoulun jälkeen hakevat opiskelupaikkaa. Se tuntuu kaukaiselta ajatukselta jopa suuresta osasta jo alaa opiskelevista.
Kirjoitin yleistäen ja pitkälti nuorista, heidän vanhemmistaan ja kaikista muista, jotka nuoren kanssa toimii. Ei silti pidä ummistaa silmiään siltä kyseinen ”minä minä -ilmiö” näkyy myös aikuisissa ja täten koko yhteiskunnassa.
Karo Kautonen
Wankkuri